sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Kuinkas sitten kävikään? - Maratonsynnytys osa 1

Seuraavassa luvassa tarinaa synnytyksestä hatarien muistikuvieni pohjalta kirjoitettuna.

Yllätyssynnytykseni alkoi teemaan sopivasti avioitumispäivänämme 15.5. Ajelimme illalla maistraatista kotiin, kun yhtäkkiä sanoin miehelle että "jos en olisi raskaana, nyt alkaisi menkat." Yö meni kuitenkin rauhallisesti nukkuessa vaikka vähän kipuja olikin. Raskausviikkoja pamahti sopivasti mittariin 35+0, oli äitiyslomani ensimmäinen päivä.

Lauantaiaamuna heräsin ja sain seurakseni tuntuvat supistukset. Makasin sängyssä pari tuntia ja harjoittelin hengitystä. Vielä tässä vaiheessa en osannut ajatella sen kummempia tapahtuvaksi, kroppa nyt vaan treenailee vähän. Supistuksia tuli ja meni pitkin päivää, sen verran havahduin tilanteeseen että laittelin pienet vaatteet hoitopöydän laatikkoon ja värjäsin loppuerän harsoja sävyllä Goldfish Orange. Taisimme käydä illalla vielä kaupassakin ostamassa herkkuja vaikka oloni oli jo hieman tukala. Menimme nukkumaan normaalisti, mutta kauaa en saanut nukuttua kun heräsin todella koviin kipuihin. Supistukset olivat muuttuneet ilkeiksi ja ensimmäistä kertaa mieleeni tuli ajatus ennenaikaisesta vauvasta. Googletin pienessä paniikissa 36. viikolla syntyneitä ja löysin hyvin ristiriitaista tietoa. Ketä oli elvytetty, ketä pidetty viikkoja keskolassa. Olipa tarinoissa muutama tapaus joka oli päässyt kotiin ihan normaalissa aikataulussa.

Yöllä kolmelta olin jo niin kipeä että en uskaltanut enää olla tekemättä mitään, joten soitin synnärille. Täti puhelimessa sanoi että "joo, voit sä tulla näytille". Siis hetkinen, voit??? Ihan liikaa päätäntävaltaa tällaiselle ihmiselle joka menee yleensä lääkäriin vasta kun on liian myöhäistä. Päätin kuitenkin herättää miehen ja kertoa missä mennään. Kello oli puoli neljä sunnuntaiaamuna. Pakkasin hätäisesti kassin mukaani (niin, sitäkään en ollut tehnyt ennakkoon) ja suuntasimme sairaalaan. Perillä olimme aamulla kuudelta. Käyrille mars, ja jokunen hento supistus piirtyikin mittareihin vaikka edelleen supisti jatkuvasti 10 minuutin välein. Supistukset vaan tuntuivat niin alhaalla että niitä ei saatu näkymään kunnolla käyrillä koko aikana. Sisätutkimus kertoi että kohdunkaula oli kadonnut ja olin sormelle auki.

Olin ihan varma että kotiin lähdemme, mutta osastolle jouduin. Tai pääsin. Sitten seurasikin aika tasan 2 vuorokautta päämäärätöntä laitoselämää sairaalan yöpaidassa. Nämä 2 vuorokautta sisälsivät mm. kohonneita tulehdusarvoja, antibioottitiputusta, nestetiputusta ja pari eri lääkäriä, useamman vuorollisen hoitajia sekä loppukesästä selvästi huonontunutta ruokaa. Kaikkien ammattilaisten kanta oli, että "ei tässä nyt mitään aleta tekemään kun ei vauvan tarttis vielä syntyä. Odotellaan ja katsellaan". Sunnuntaina supisteli koko päivän, maanantaina ei juuri ollenkaan.

Maanantaina illalla klo 22 supistukset taas riehaantuivat ja muuttuivat jo todella tiukoiksi. Roikuin sängyn "apinakahvasta" ja yritin hengitellä ja pysyä rentona. Joskus kolmelta yöllä luovutin ja soitin yöhoitajan paikalle. Ensin sain panadolia, ei tehoa. Kuumapussi auttoi aikansa mutta kipu kävi yhä kovemmaksi. Lopulta kokeilimme mm. aquarakkuloita. Joo, ei kokeiltu uudestaan ;) Sain suun kautta jonkun vahvemman kipulääkkeen joka kyllä auttoi rentoutumaan mutta ei vaikuttanut kipuun. Lopputuloksena sekaisin oleva päänuppi ja puskista hyökkäävät kivut joihin en osannut valmistautua lainkaan hengittelemällä. Eipä tarvinnut siis uusia tätäkään lääkitystä.. Yön mittaan vietin suihkussakin aikaa, se toimikin parhaiten. Vanha ja ilmeisen kokenut kätilö totesi yöllä että "kyllä se nyt on menoa" ja oikeassa hän olikin. Aamulla uusi kätilö teki sisätutkimuksen ja vihdoin edistystä oli tapahtunut. Vielä yöllä olin sormelle auki, aamulla jo ainakin 5 cm.

Jos nyt tuulettelet että kohta on valmista, minun täytyy tuottaa pettymys. Vielä kesti reilut 12 tuntia ennen kuin poika oli maailmassa. Siitä lisää seuraavassa osassa :) 

1 kommentti:

  1. Haluun jo 2 osan! Et tainnut kovin helpolla päästä, huh huh!

    VastaaPoista