torstai 12. maaliskuuta 2015

Omaa lokeroa etsimässä

Näin ensimmäisen raskauteni (se kohdunulkoinen) laskettuna päivänä on hyvä pysähtyä miettimään sitä kuka minä oikein olen. Taustallani on siis pitkä, monta vuotta kestänyt tulokseton lapsettomuus, isona yllätyksenä tullut luomuraskaus, kohdunulkoinen ja tämä nykyinen raskaus. Olenko minä entinen lapseton? Vai voiko lapsettomuus olla entistä? Tuntuu että se istuu kuin tatuointi ihossa. Olenko minä lapseni (hyvin varhaisessa vaiheessa) menettänyt nainen? Pitäisikö minun surra jotakin? Syksyllä leikkauksen jälkeen olin enemmänkin shokissa kuin surullinen. Kai.

Lapsettomuuteni oli sitä mallia jota ei ikinä tutkittu tai hoidettu. Oletin aina että vika on minussa, vaikka ei se tainnut ollakaan. Minun kohdallani lapsettomuuden paransi suoraan sanottuna miehen vaihtaminen :D Olin jo käsitellyt lapsettomuuteni, pitänyt aika monet hautajaiset pääni sisällä ja luopunut toivosta. Kriisit oli kriiseilty ja olin löytänyt itselleni lapsettomien naisten lokeron. Totta kai se aina välillä kirpaisi, mutta ns. haava ei ollut auki. Lapsettomuuden hyväksyminen oli minulle helpotus, se armahti mieleni jatkuvasta turhasta toivosta ja odottamisesta. Minulle oli äärimmäisen helppoa ja jotenkin turvallista esitellä itseni lapsettomana. Lapsettomuus ei koskenut pelkästään minua, vaan tiedän lähipiirinikin tehneen kovasti töitä asian käsittelyn kanssa. Äidilleni oli todella kova paikka kun minä en saanutkaan lasta.

Kesällä alkanut luomuraskaus laittoi mieleni täysin sekaisin. Siinä meni koko identiteetti ja käsitys itsestä naisena täysin uusiksi. Tilanne tuntui samaan aikaan absurdilta, sillä se raskaus ei osunut keskelle minkäänlaista lapsettomuuskriisiä eikä ollut edes suunniteltu. Sekuntiakaan emme miettineet mitä teemme, joten ongelmat olivat iso pettymys. Tuntui, että olimme saaneet aivan onnettoman pienen mahdollisuuden joka lopulta liukui käsistä pois. Operaatioiden ja toipumisen aikana olin henkisesti aika huonona. Olin aivan varma että en tule uudestaan raskaaksi ja ainut mahdollisuutemme haihtui savuna ilmaan sairaalan piipusta. Kerralla niskaan tuntui kaatuvan monen vuoden lapsettomuusasiat. Se oli rankkaa aikaa.

No, hedelmällisyytemme vaikuttaisi olevan samaa tasoa erään uskonnollisen ryhmittymän edustajien kanssa, joten olin uudestaan raskaana heti kun annoimme raskaudelle mahdollisuuden. En tiedä saako näin sanoa, mutta tämä raskaus on jo nyt korjannut minuudessa tapahtuneita vaurioita uskomattoman tehokkaasti. Vatsanahkani alla mönkivä poikanen jaksaa joka päivä lohduttaa minua ja antaa aihetta valtavan suureen kiitollisuuteen. Vieläkin paikkailen uutta identiteettiäni, sillä monta vuotta jatkunut oman lapsen "hautaaminen" ei ole ollut aivan helppoa. Väittäisin, että se on jättänyt isot jäljet minuun.

Voisi kuvitella, että tällä taustalla nykyinen raskaus ja lapseen kiintyminen ei olisi aivan ongelmatonta, mutta olen kokenut että minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa itselleni täysi lupa nauttia vauvasta ja odottaa onnellisena. Nyt minulla on sentään aikaa etsiä itseäni ja parannella haavoja, siis valmistautua äitiyteen. Jos eläisin jatkuvassa pelossa ja kieltäisin itseltäni onnellisuuden, olisin luultavasti syntymän hetkellä aika hukassa. Tietenkin tiedostan sen että ihan mitä tahansa voi vielä tapahtua, mutta nyt en keskity siihen. En suostu.

Ps. Se tuleva mummikin odottaa aivan innoissaan <3

1 kommentti:

  1. Hyviä asioita tapahtuu ja onni yllättäen kääntyy.
    Elämässä parasta.

    VastaaPoista